Tuesday, September 13, 2011
Monday, August 29, 2011
Welcome to the Land of Kimchi & Bibimbap - eksyilemisiä ja munkkeja
Lehahdin Hong Kongista Seouliin viime perjantaina, 26.8. Tim tuli hakemaan mua suoraan lentokentältä ja osasi kunniakkaasti johdattaa mut asuntoaan lähinnä olevalle asemalle Seoulin metroilla, sielläkin riitti jo ihmettelemistä meigäläiselle....metrossa kuljeskeli jotain ihmisiä, jotka myivät kärryistä kovaäänisesti mitä randomimpejä juttuja aina superliimasta vessanputkiin ja punaisiin maissinpalkoihin saakka. Tunsin itseni avuttomaksi lapseksi, kun en osannut sanoa ihmisille kiitosta enempää koreaksi - haluan ehdottomasti opiskella kieltä edes vähäsen, koska mun tähänastisen kokemuksen mukaan täällä ei pärjää englannilla missään. Ihmiset vaikuttaa tosi uteliailta, moni on moikannut mulle iloisesti ja jotkut kyselleet mistä olen kotoisin. Kommunikointi tosin on aika hankalaa, kun ei ole yhteistä kieltä. Elekielellä ja hymyillä onneksi pärjää aika pitkälle ;) Vietin ekan viikonlopun Timin kanssa, tutkittiin vähän lähiympäristöä, eksyiltiin mitä kummallisempiin paikkoihin, syötiin niin tulista Bibimbap-nimistä ruokaa että pelkäsin vatsalaukkuni syttyvän tuleen, sekä hoilailtiin korealaisessa karaokessa, Norebangissa, japanilaisia biisejä :)
Eksyttiin tuhat kertaa, koska kaikilla teillä tuntus olevan sama nimi - Dorimro ja Derimro, esimerkiksi. Ja lähin asema Timin kämpiltä on Shindorim, sekin sekoittaa kivasti muutenkin suunnistustaidotonta päätäni. x/
Toisen päivän tunnelmaa latisti kova isku päin kasvoja, sillä selvisi että mun yliopistolla onkin kolme kampusta ympäri Seoulin - ja mä tietysti olen siellä kauimmaisessa, keskellä ei mitään. Alunperin olin niin onnellinen että vihdoinkin voin asua lähellä Timiä, mutta meidän välissä onkin kolme pahuksen tuntia. No, 7000 kilometriä on vaihtunut kolmeksi tunniksi, voitto sekin jossain mielessä....
Ja mun yliopisto ei ole mikä tahansa yliopisto, vaan hyvin eksoottinen sellainen. Kampuksella on vaan 50 opiskelijaa ja kaikki puhuvat englantia sujuvasti, koska kaikki osallistuvat englanninkieliseen maisterinohjelmaan. Kampus on aika iso, näyttää joltain keskiaikaiselta samuraipuutarhalta upeine patsaineen ja leikattuine pensaineen. Päärakennus on iso ja kaunis, katosta roikkuvat kristallilamput ja jylhät pylväät tuovat mieleen jonkun eksoottisen palatsin. Tää paikka muistuttaa viidakkoa, ohi saattaa lehahtaa linnunkokoinen perhonen tai joku muu ökkimökkiäinen ja sirkat pitää kovaäänistä konserttia ikkunan takana. Yliopiston kampusalueen vieressä on kuuluisa temppeli, jonne pitää päästä tutkimaan ihan lähipäivinä.
Meidän apurahaan kuuluu ehto, että kaikki osallistuvat aamuisin seitsemän aikaan johonkin aamuseremoniaan/meditaatioon. Sekin kuulostaa hurjan eksoottiselta, enkä vielä tiedä mitä odottaa. Itse en ole ikinä ollut aamuihminen, joten saas nähdä miten pääsen ylös joka aamu 6:45...
Asustelen koulun dormitoryssa, jossa jaan huoneeni korealaisen tytön kanssa. Kämppis saapuu tänne vasta huomenna, mutta tapasin hänet jo pikasesti eilen, hän vaikuttaa tosi mukavalta ^^ Ja hänen aviomiehensä asuu ilmeisesti aika lähellä Timiä ja hän käy siellä viikonloppusin, eli ehkä mun ei tarvitse yksin reissata täältä kaukaa Seoulin keskustaan. Tää huone on mukavan iso, täällä on kummallekin sängyt, vaatekaappi, työpöytä ja hyllykkö. Meidän välissä on myöskin kaksi pehmustettua tuolia ja yks yhteinen pöytä. Tykkään tästä huoneesta, mutta olisin vielä onnellisempi jos olisi joku pieni oma soppi, jonne voi joskus kätkeytyä ihan oman itsensä seuraan.
Lähdin tänään tänne yksin Timin kämpiltä ja matka kesti kolmisen tuntia yhellä metrolla ja kahella bussilla. Uskokaa tai älkää, en eksynyt kertaakaan!!Oli hirveän kuuma ja kostea ilma, ja mä hortoilin yksin valtavan matkalaukun kanssa pitkin Seoulia. Olin onnekas ja tapasin monta kilttiä ihmistä, jotka auttoivat mua raahaamaan 1000 kilon kapaasiani portaita ylös. Yhdellä metroasemalla mua riensi auttamaan munkinnäköinen vanha mies, hän opasti mut metroaseman lippuporteista läpi ja kuljetti mut halki aseman hisseille, jotta pääsin kätevästi ylös matkalaukkuni kanssa. Koko ajan hän jutteli mulle koreaksi, ja mä vaan nyökyttelin tyhmänä. Ymmärsin yhden lauseen, hän sanoi että "Sinä et puhu koreaa, eikö niin?" Ja siihen osasin vastata "botheyoo, en osaa." Munkki sai makeat naurut :)
Tänään ollaan lähinnä hengailtu muiden kansainvälisten opiskelijoiden kanssa täällä dormissa, kansainvälisten opiskelijoiden neuvoja tuolta toimistolta osti meille pizzaa jota täällä sitten natusteltiin, juteltiin ja tutustuttiin toisiimme. Parilla opiskelijalla oli meneillään ramadan-paasto, joten he joutuivat vaan ihailemaan edessään tuoksuvaa muhevaa juustopizzaa, ressut. Meitä uusia kansainvälisiä opiskelijoita on täällä ihan kourallinen, ja edellisiäkään ei ole montaa. Korealaiset tulevat kai huomenna, joten sitten näillä tyhjillä käytävilläkin tulee olemaan vilinää ja elämää.
Kaikki tuntuu hurjan uudelta, jännältä ja eksoottiselta, täytyy myöntää että pikkaisen meinasi tänään koti-ikäväkin iskeä, ihan pikkaisen vaan ;) Onneksi mulla oli lääkkeenä supisuomalaista salmiakkia, se helpotti kummasti! Kulttuurishokin pauloissa täällä edelleen pyristellään, mutta luulen kaiken muuttuvan paremmaksi sitten kun pääsen perille rutiineista ja tavoista. Kyllä se tästä lähtee, niin mä haluan uskoa. Kuulen ainakin sisäisen Nuuskamuikkuseni hykertelevän tyytyväisyydestä täällä kauniiden vuoristojen keskellä viidakossa. ;)
Eksyttiin tuhat kertaa, koska kaikilla teillä tuntus olevan sama nimi - Dorimro ja Derimro, esimerkiksi. Ja lähin asema Timin kämpiltä on Shindorim, sekin sekoittaa kivasti muutenkin suunnistustaidotonta päätäni. x/
Toisen päivän tunnelmaa latisti kova isku päin kasvoja, sillä selvisi että mun yliopistolla onkin kolme kampusta ympäri Seoulin - ja mä tietysti olen siellä kauimmaisessa, keskellä ei mitään. Alunperin olin niin onnellinen että vihdoinkin voin asua lähellä Timiä, mutta meidän välissä onkin kolme pahuksen tuntia. No, 7000 kilometriä on vaihtunut kolmeksi tunniksi, voitto sekin jossain mielessä....
Ja mun yliopisto ei ole mikä tahansa yliopisto, vaan hyvin eksoottinen sellainen. Kampuksella on vaan 50 opiskelijaa ja kaikki puhuvat englantia sujuvasti, koska kaikki osallistuvat englanninkieliseen maisterinohjelmaan. Kampus on aika iso, näyttää joltain keskiaikaiselta samuraipuutarhalta upeine patsaineen ja leikattuine pensaineen. Päärakennus on iso ja kaunis, katosta roikkuvat kristallilamput ja jylhät pylväät tuovat mieleen jonkun eksoottisen palatsin. Tää paikka muistuttaa viidakkoa, ohi saattaa lehahtaa linnunkokoinen perhonen tai joku muu ökkimökkiäinen ja sirkat pitää kovaäänistä konserttia ikkunan takana. Yliopiston kampusalueen vieressä on kuuluisa temppeli, jonne pitää päästä tutkimaan ihan lähipäivinä.
Meidän apurahaan kuuluu ehto, että kaikki osallistuvat aamuisin seitsemän aikaan johonkin aamuseremoniaan/meditaatioon. Sekin kuulostaa hurjan eksoottiselta, enkä vielä tiedä mitä odottaa. Itse en ole ikinä ollut aamuihminen, joten saas nähdä miten pääsen ylös joka aamu 6:45...
Asustelen koulun dormitoryssa, jossa jaan huoneeni korealaisen tytön kanssa. Kämppis saapuu tänne vasta huomenna, mutta tapasin hänet jo pikasesti eilen, hän vaikuttaa tosi mukavalta ^^ Ja hänen aviomiehensä asuu ilmeisesti aika lähellä Timiä ja hän käy siellä viikonloppusin, eli ehkä mun ei tarvitse yksin reissata täältä kaukaa Seoulin keskustaan. Tää huone on mukavan iso, täällä on kummallekin sängyt, vaatekaappi, työpöytä ja hyllykkö. Meidän välissä on myöskin kaksi pehmustettua tuolia ja yks yhteinen pöytä. Tykkään tästä huoneesta, mutta olisin vielä onnellisempi jos olisi joku pieni oma soppi, jonne voi joskus kätkeytyä ihan oman itsensä seuraan.
Lähdin tänään tänne yksin Timin kämpiltä ja matka kesti kolmisen tuntia yhellä metrolla ja kahella bussilla. Uskokaa tai älkää, en eksynyt kertaakaan!!Oli hirveän kuuma ja kostea ilma, ja mä hortoilin yksin valtavan matkalaukun kanssa pitkin Seoulia. Olin onnekas ja tapasin monta kilttiä ihmistä, jotka auttoivat mua raahaamaan 1000 kilon kapaasiani portaita ylös. Yhdellä metroasemalla mua riensi auttamaan munkinnäköinen vanha mies, hän opasti mut metroaseman lippuporteista läpi ja kuljetti mut halki aseman hisseille, jotta pääsin kätevästi ylös matkalaukkuni kanssa. Koko ajan hän jutteli mulle koreaksi, ja mä vaan nyökyttelin tyhmänä. Ymmärsin yhden lauseen, hän sanoi että "Sinä et puhu koreaa, eikö niin?" Ja siihen osasin vastata "botheyoo, en osaa." Munkki sai makeat naurut :)
Tänään ollaan lähinnä hengailtu muiden kansainvälisten opiskelijoiden kanssa täällä dormissa, kansainvälisten opiskelijoiden neuvoja tuolta toimistolta osti meille pizzaa jota täällä sitten natusteltiin, juteltiin ja tutustuttiin toisiimme. Parilla opiskelijalla oli meneillään ramadan-paasto, joten he joutuivat vaan ihailemaan edessään tuoksuvaa muhevaa juustopizzaa, ressut. Meitä uusia kansainvälisiä opiskelijoita on täällä ihan kourallinen, ja edellisiäkään ei ole montaa. Korealaiset tulevat kai huomenna, joten sitten näillä tyhjillä käytävilläkin tulee olemaan vilinää ja elämää.
Kaikki tuntuu hurjan uudelta, jännältä ja eksoottiselta, täytyy myöntää että pikkaisen meinasi tänään koti-ikäväkin iskeä, ihan pikkaisen vaan ;) Onneksi mulla oli lääkkeenä supisuomalaista salmiakkia, se helpotti kummasti! Kulttuurishokin pauloissa täällä edelleen pyristellään, mutta luulen kaiken muuttuvan paremmaksi sitten kun pääsen perille rutiineista ja tavoista. Kyllä se tästä lähtee, niin mä haluan uskoa. Kuulen ainakin sisäisen Nuuskamuikkuseni hykertelevän tyytyväisyydestä täällä kauniiden vuoristojen keskellä viidakossa. ;)
Mietteitä vuoristojen keskeltä
Mä en ole koskaan ollut oikeen blogi-ihminen. En tiedä miksi, mut jotenkin vaan oon tykännyt kirjotella henkilökohtaista matkajournalia ihan itseäni varten, mutta ajattelin että omasta blogista tulis kiva muisto ja tätä kautta pääsisi kaukaiset ystävätkin osallisiksi mun elämään ^^ Joka kerta reissatessani sanon vaan että seuraavalla kerralla sitten...no nyt istuskellessani täällä Seoulin läheisyydessä, keskellä vuoristoja, pienessä paikallisessa kylässä upouuden kampukseni ja dormini työpöydän ääressä kulttuurishokin pauloissa päätin vihdoinkin ihan oikeasti tarttua toimeen ja aloittaa bloggailun.
Mä olen aina ollut jonkunsortin levoton sielu, ikuinen matkalainen, ikiliikkuja. Levoton Nuuskamuikkunen joka aina kaipaa tien päälle, kohti uusia seikkailuja, haasteita ja maisemia. Mun sisäinen Nuuskamuikkunen on onnellisimmillaan paikassa, joka on tuntematon. Vieraita kieliä, uusia maisemia, paljon ihmeteltävää. Se on onnellinen junassa jossain Incheonin ja Seoulin keskustan välillä. Se on onnellinen Fuji-vuoren huipulla. Se on onnellinen Grand Canyonin reunalla, ihaillessaan sanattomaksi vetävän hiljaista, kultaista auringonlaskua.
Jos joku olisi kertonut mulle kolme vuotta sitten, että menen vaihtoon Japaniin, tapaan siellä Amerikkalaisen sekopäisen maailmanmatkaajaan, jonka kanssa muutan sitten Koreaan, olisin varmaan nauranut itseni kipeäksi. Mutta ilmeisesti ei voi pätkääkään tietää, minkälaiset kortit kohtalottarella on sulle varattuna. Ja mä sain tällaiset kortit. Tämä amerikkalainen nuorimies tuli mua tapaamaan aina Suomeen asti jouluna ja kesällä mä vuorostani reissasin hänen luokseen kauas kauas tuntemattomaan Amerikkaan. Lähdin sinne täysin nollapisteestä, en tiennyt Amerikasta juurikaan mitään eikä se ollut mua sitä ennen kovin paljon kiinnostanutkaan. Nyt kun ajattelen kesääni Kansasissa, mielen täyttää lämpö. Rakastuin siihenkin maahan täydellä sydämellä, niinkuin mulle aina käy. Mä aina sanon että pieni pala mun sydäntä jää sinne missä olen käynyt, pieni pala siitä tulee myös ikuisesti olemaan Kansasissa.
Ennen Koreaan tuloani käväisin tapaamassa rakasta siskoani Hong Kongissa, jossa hän tällä hetkellä asustelee. Vietin siellä neljä hyvin onnellista, seikkailuntäyteistä, ihanaa päivää siskoni ja Hong Kongilaisten ystävieni kanssa, herkuttelin ihanilla Hong Kong -herkuilla, shoppailin, juoksin pitkin vesirajaa Stanley-rannalla ja nautin elämästäni suurkaupungin sykkeessä. Olin jälleen kotona, Aasiassa! Ja mikä parasta, tapasin rakkaan toisen puoliskoni Katan pitkästä aikaa. ^^
Onnistuin jotenkin nappaamaan itselleni hyvän apurahan erääseen Seoulissa sijaitsevan yliopiston maisterinohjelmaan, joten sen pidempään miettimättä pakkasin jälleen kimpsut ja kampsut ja suuntasin kohti uutta ja tuntematonta. Korea maana on minulle myös melko vieras, en tiedä siitä juuri mitään koulussa opitun ja Lonely Planetista urkitun informaation lisäksi. Siksi muutto täysin vieraan kulttuurin sydämeen jännitti ja hermostutti aika tavalla, mutta täällä sitä nyt ollaan....
Mä olen aina ollut jonkunsortin levoton sielu, ikuinen matkalainen, ikiliikkuja. Levoton Nuuskamuikkunen joka aina kaipaa tien päälle, kohti uusia seikkailuja, haasteita ja maisemia. Mun sisäinen Nuuskamuikkunen on onnellisimmillaan paikassa, joka on tuntematon. Vieraita kieliä, uusia maisemia, paljon ihmeteltävää. Se on onnellinen junassa jossain Incheonin ja Seoulin keskustan välillä. Se on onnellinen Fuji-vuoren huipulla. Se on onnellinen Grand Canyonin reunalla, ihaillessaan sanattomaksi vetävän hiljaista, kultaista auringonlaskua.
Jos joku olisi kertonut mulle kolme vuotta sitten, että menen vaihtoon Japaniin, tapaan siellä Amerikkalaisen sekopäisen maailmanmatkaajaan, jonka kanssa muutan sitten Koreaan, olisin varmaan nauranut itseni kipeäksi. Mutta ilmeisesti ei voi pätkääkään tietää, minkälaiset kortit kohtalottarella on sulle varattuna. Ja mä sain tällaiset kortit. Tämä amerikkalainen nuorimies tuli mua tapaamaan aina Suomeen asti jouluna ja kesällä mä vuorostani reissasin hänen luokseen kauas kauas tuntemattomaan Amerikkaan. Lähdin sinne täysin nollapisteestä, en tiennyt Amerikasta juurikaan mitään eikä se ollut mua sitä ennen kovin paljon kiinnostanutkaan. Nyt kun ajattelen kesääni Kansasissa, mielen täyttää lämpö. Rakastuin siihenkin maahan täydellä sydämellä, niinkuin mulle aina käy. Mä aina sanon että pieni pala mun sydäntä jää sinne missä olen käynyt, pieni pala siitä tulee myös ikuisesti olemaan Kansasissa.
Ennen Koreaan tuloani käväisin tapaamassa rakasta siskoani Hong Kongissa, jossa hän tällä hetkellä asustelee. Vietin siellä neljä hyvin onnellista, seikkailuntäyteistä, ihanaa päivää siskoni ja Hong Kongilaisten ystävieni kanssa, herkuttelin ihanilla Hong Kong -herkuilla, shoppailin, juoksin pitkin vesirajaa Stanley-rannalla ja nautin elämästäni suurkaupungin sykkeessä. Olin jälleen kotona, Aasiassa! Ja mikä parasta, tapasin rakkaan toisen puoliskoni Katan pitkästä aikaa. ^^
Onnistuin jotenkin nappaamaan itselleni hyvän apurahan erääseen Seoulissa sijaitsevan yliopiston maisterinohjelmaan, joten sen pidempään miettimättä pakkasin jälleen kimpsut ja kampsut ja suuntasin kohti uutta ja tuntematonta. Korea maana on minulle myös melko vieras, en tiedä siitä juuri mitään koulussa opitun ja Lonely Planetista urkitun informaation lisäksi. Siksi muutto täysin vieraan kulttuurin sydämeen jännitti ja hermostutti aika tavalla, mutta täällä sitä nyt ollaan....
Subscribe to:
Posts (Atom)